Äitiyden kipu ja kauneus

Äitiyden kipu ja kauneus
Millainen äiti olen, millainen olen ollut?

Jos kysyt lapseltani, saat 11 erilaista tarinaa, jotka piirtävät jotain kokemusta ja tunnetta minusta. Luulenpa, että nekin tänään kerrotut tarinat muuttuvat ajan kuluessa muotoaan lasten kasvaessa ja irtautuessa lapsuudenkodistaan ja silloin kun he mahdollisesti kohtaavat kipuja ja ristiriitoja omassa vanhemmuudessaan. Minua tarkastellaan eri tilanteissa uudelleen, suhdetta siihen, mitä olen ollut juuri hänelle, mistä kukin lapsi on jäänyt vaille, mikä on tuottanut kipua ja ristiriitaa ja mikä on ollut hyvää. Suhde jokaiseen lapseen muuttuu minun vanhetessa ja lapsen kasvaessa.

Jos nyt tänään kysyt jokaiselta lapseltani äidistään, saat eri-ikäisten ja eri elämänvaiheessa olevan lapseni kokemuksen, jota hän peilaa tämänhetkisen elämänsä kautta, muistaen sekä huonoja että hyviä asioita minusta. Jokainen lapseni on syntynyt erilaiseen elämänvaiheeseen perheessämme ja kokenut ihan omanlaisensa elämän, vaikka koti on ollut sama, vanhemmat ovat olleet samat, toki alati muuttuvina itsekin, itseään ja paikkaansa hakevina uudenlaisten elämänvaiheiden edessä. Joissain tilanteissa olen ollut omien kipujeni kanssa hukassa itseltäni, yhteys lapsiin on ollut vajaata.  Joskus voimavarani ovat suuntautuneet jossain tilanteessa erityisesti sille lapselle, jonka tarvitsevuus on ollut sillä hetkellä suurinta, toisten lasten jäädessä silloin vaille yhteyttä ja kokemusta äidin turvasta ja läsnäolosta heidän tarpeilleen ja tunteilleen. Jokaisella lapsellani on oma temperamenttinsa, oma paikkansa perheyhteisössämme ja siksi hän kokee asiat juuri omalla tavallaan.

Saan kuulla syytöksiäkin murrosikäisiltä ja kodista irtaantuvilta lapsiltani toiminnastani tai laiminlyönneistäni tai siitä, että en ole ottanut kaikkia huomioon samalla tavalla.  Tiedän, että olen aiheuttanut epämukavia tunteita ja traumojakin käyttäytymiselläni lapsilleni haluamattani. Lapseni ovat kokeneet pettymyksiä ja hylkäämiskokemuksia suhteessa minuun. En ole ollut aina saatavilla ja läsnä juuri silloin kun lapsi olisi tarvinnut. Viha minua kohtaan on täysin totta lapselleni siinä tilanteessa, kun se nousee pintaan. Vaikka syytökset ja viha ovat tuntuneet vaikeilta ottaa vastaan, ymmärrän, että ilman vihaa ei pääse vapaaksi, ei pääse irti siitä, mikä on vaikuttanut haitallisesti. Ilman vihaa ei voi tehdä rajaa itsensä ja itseään rajoittavan tai kasvunsa tiellä olevan ihmisen tai asian kanssa. Tiedän, että olen ollut kylmä, julma, omiin huoliini uppoutunut ja etäinen haluamattani olla sellainen. Olen ollut äitinä ajoittain huolien ja omien traumojeni sokaisema. Olen itse pelännyt sisälleni tukahdutettua ilmaisematonta vihaa lapsuuden kokemusteni takia. Olen itse kokenut lapsuudessani vihaa aikuisten taholta ymmärtämättä miksi. Oma ja muiden viha on laukaissut minussa turvattomuuden tunteen sekä valtavaa syyllisyyttä. En ole osannut käsitellä sitä tunnetta. Siksi lapseni ovat joskus joutuneet todistamaan paineiden ja väsymysten keskeltä purkautunutta tilanteeseen sopimatonta vihanpurkaustani (yleensä huutamista). Se on varmasti aiheuttanut pelkoa lapsissani, tiedän sen, koska lapseni ovat kertoneet siitä myöhemmin. En ole osannut ilmaista lapsena ja nuorena enkä myöhemminkään oikeutettuakaan vihaani, vaan se on kertynyt ja kätkeytynyt sisääni, mikä on näyttäytynyt minussa suruna ja masennuksena, joskus jopa elämän halun kadottamisena. Se on estänyt yhteyttä läheisiin. Se on estänyt löytämästä minuuteni rajoja, tervettä identiteettiä, eikä kaikki se ole ollut vaikuttamatta siihen, millainen olen ollut ihmissuhteissani, erityisesti näissä läheisimmissä äitinä ja puolisona.  Kaikki tuo kipeältä tuntuva on yhtä totta kuin se, että useimmissa tilanteissa olen ollut lapsilleni täysin riittävä, kannustava, lempeä ja rakkauteni lapsiini on näkynyt puutteista huolimatta selkeästi.  Olen ollut sekä riittävän hyvä että haitallisesti toimiva äiti.

Olen rakastanut jokaista lastani heti, kun olen tiennyt heidän tulostaan perheeseemme. Olen myös surrut sitä pientä lasta, jonka synnytin kuolleena. Häntäkin rakastin jo kohdussani. Itkin, kun pitelin ja katselin pientä ihmisenalkua elottomana kämmenelläni. Sitä hetkeä en koskaan unohda. Hyvästelin hänet yksin.

Muistan jokaisen lapseni syntymän. Sekin on jokaisen kohdalla mennyt eri tavalla. Minulla on 12 erilaista synnytyskokemusta, hätäsektiosta syöksysynnytykseen ja kaikenlaisia siltä väliltä. On kokemusta käynnistetyistä synnytyksistä ja luonnostaan käynnistyneistä, kivunlievityksestä ja synnytyksistä, joissa olen luottanut kehoni viisauteen ja halunnut antaa kaiken tapahtua ilman yhtäkään perusteltua lääketieteellistä väliintuloa. Muistan erityisenä jokaisen lapseni kohdalla sen ensimmäisen hetken, jolloin sain lapseni lähelleni, syliini. Suhde lapseen on muodostunut jo ennen syntymää, mutta ensikohtaaminen vastasyntyneen kanssa on ollut erityisen koskettava ja pysäyttävä hetki. Sellainen, mikä on valokuvamaisena muistona mielessäni. Miten minulle on uskottu jotain näin arvokasta, näin kaunista? Se hetki on tuntunut selittämättömällä tavalla pyhältä. Jokaisen lapsen syntyessä jotain minussa on muuttunut, jotain vanhaa on kuollut, jotain uutta on syntynyt. Olen tuntenut rakkautta, syvää kiitollisuutta, pienuutta ja avuttomuuttakin.

Olen halunnut katsoa äitinä syyllisyydentunteista ja tuskasta huolimatta peiliin, jota lapseni ovat näyttäneet. Jokainen peili on ollut kirkas ja avoin. Muistan alun, ensikohtaamisemme. Muistan yksittäisiä hetkiä lapseni elämän matkan varrelta. Peileistä on heijastunut lapseni viaton luottamus ja aito rakkaus minua kohtaan ja samanaikaisesti yhä selkeämmin kipeä totuus omasta keskeneräisyydestä, kipukohdista ja puutteista. Olen halunnut olla hyvä äiti omille lapsilleni, koska en saanut itse lapsuuden kokemusteni kautta kokea läheistä, helppoa ja hoitavaa suhdetta omaan äitiin. Äidin ja minun välillä on ollut aina joku kalvo, jota ei ole poistettu, jonka läpi yhteys ei ole voinut virrata aitona ja rehellisenä. Näemme toisemme kuin kalvon läpi, se on minun kokemukseni. Ehkä äitini on tarvinnut sen suojakalvon. Hän saakoon pitää sen. 

Luulin tietäväni ainakin sen, millaista äitiyttä en halua jatkaa, mutta en tiennyt millaista on hyvä äitiys. En ole aina tiedostanut omaa traumaani varhaisessa kiintymyssuhteessa traumaksi, toinen trauma on paljastanut myös kiintymyssuhteessa muodostuneen ydintraumani syvyyden. Olen kokenut traumojeni kautta itseni syylliseksi, vääränlaiseksi ja vialliseksi. Ja se on ollut kompastuskiveni. En ole luottanut itseeni. Olen sortunut ajoittain suorittamaan ulkopuolelta annettujen ohjeiden ja ihanteiden kautta tunnollisesti äitiyttä ja kokenut jatkuvaa riittämättömyyttä. Olen lukenut lasten kasvatukseen liittyviä kirjoja ja hyvän vanhemmuuden oppaita ja yrittänyt asiantuntijoiden antaman tiedon avulla toimia oikein. Sydän on kuitenkin yleensä viimein vienyt voiton, kun olen huomannut, että tämä neuvo ei toimi minulla. Rakensin äitiyden alkumetreiltä hauraan identiteettini myyttisen ihanneäitiyden varaan. Yritin kaikkeni, että olisin hyvä äiti, ihanteiden mukainen. Eri tahoilla ja eri aikoina ihanteet vaihtuivat. Kun vertasin itseäni mieleni luomaan ihannekuvaan äidistä, petyin, tunsin syyllisyyttä.  Arkitodellisuus paljasti puutteet jaksamisessa ja minuudessa. En osaa. Olen vajaa, olen rikki. Minusta ei ole äidiksi. Koska identiteettini oli rakentunut äitiyden varaan, romahdus olikin suuri, kun aloitin pakon edessä tutustua itseeni. Identiteetti piti rakentaa alusta asti uudelleen ja se ei tapahdu hetkessä. Piti kysyä mistä olen tullut, miksi koen näin ja opetella tuntemaan kuka minä olen ja millainen olen? Kuka olen minuna ilman yhtäkään roolia, yhtäkään odotusta tai leimaa? Olen yrittänyt tehdä korjausliikettä, tutustua itseeni, historiaani ja katkaista sukupolvilta toiselle siirtyneitä tunnetaakkoja ja trauman haamuja monin eri tavoin ja lopulta terapiassa kohtaamalla omat tunteeni, erilaiset ja eriasteiset traumani ja pelkoni. Joskus ajattelin, että tein kaiken tuon liian myöhään. Nyt ajattelen, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen aloittanut oman tonttini raivauksen ja vaikka se jää kesken, seuraavilla sukupolvilla on vähemmän minun taakkojani kannettavana. Vaikka ympärillä olevien ihmisten kärsivällisyys oli koetuksella ja toisilla se loppuikin tuon oman sisäisen kivuliaan toisista liian kauan jatkuneen matkani aikana, koen, että se matka pimeisiin laaksoihin piti tehdä. Ilman tuota matkaa en olisi jaksanut enää. Koin ennen tuota matkaa, että elämä uuvutti minua kovenevilla vaatimuksillaan, kun en tiennyt mitä haluan ja kuka olen. Olin elämässäni hukassa virran vietävissä oleva ajopuu. Matkan jälkeen löytyivät tunteet, värit, sisäinen lapsi, josta sain ottaa vastuun aikuisena itse.

Armoa ja anteeksiantoa on onneksi riittänyt. Kaikki oman vajavuuden ja pimeyden vaikutusten kohtaaminen itsessä on antanut minulle ymmärrystä ja armoa itseäni kohtaan, mutta myös edellisten sukupolvien tekemisille ja tekemättä jättämisille. Olen voinut hyväksyä menneet sellaisina kuin ne ovat minulle näyttäytyneet ja ihmiset sellaisina kuin he ovat. Minun ei tarvitse opettaa ketään, muuttaa ketään, ei vaatia toisilta hyväksyntää, ei rakkautta eikä mitään. Rakkaus ja armo saa näin enemmän tilaa minun elämässä ja ihmissuhteissa. Jokainen on oman aikansa lapsi, monien elämäntapahtumien ja historiansa muovaama, mutta aikuisena kuitenkin vastuussa ensisijaisesti omasta elämästään kaikkine valintoineen. En voi myöskään äitinä elää lasteni puolesta ja ottaa vastuuta jokaisesta heidän valinnastaan. Ja hyvä niin. Jokainen ihmissuhde on omanlainen, lahja jo itsessään. Minun osakseni saa riittää se, että kannan itse omat arpeni, omat tunteeni ja kokemukseni ja annan itse itselleni luvan olla vapaa moniulotteinen tunteva oma itseni. Näin vapautan myös läheiseni ottamaan vastuun omista tunteistaan ja elämästään. Silti tarvitsemme toisiamme. Saamme tarvita ja pyytää apua. Kaikesta ei tarvitse kaiken aikaa selvitä yksin. On hyvä olla vuoroin kannateltavana ja kannattelijana.

Olen siis eri tilanteissa näyttäytynyt eri ihmisille ja eri ihmissuhteissa eri tavoin, myös omille lapsilleni olen voinut olla kaikkea kamalasta ihanaan. Mikä on siis totuus minusta äitinä, mikä on totuus minusta ihmisenä? Se tarinako, mikä muodostuu eri-ikäisten lasteni kertomuksista vai se mitä itse muistan, olen halunnut olla, olen ollut vai mitä itse kerron? Vai annetaanko ulkopuolistenkin kertoa oma näkemyksensä, ammattilaisten kertoa tarinansa minusta tai otetaanko puolisoni näkemys äitiydestäni todesta? Luulenpa että kaikki kertomukset ovat yhtä totta tai yhtä vajaita. Yhdessä ihmisessä on yhtä monta tarinaa kuin on ihmissuhdettakin. Näkökulmasta riippuen tarinan voi kertoa hyvin monella tavalla. Jotain voi myös jättää kertomatta tietoisesti tai tietämättään. Yhdessä ihmisessä on kaikki eletyn elämän kerrokset, joko sulassa sovussa keskenään tai sikin sokin sekaisin, osa lukkojen takana piilossa tiedostamattomana vaikuttaen silti siihen mitä hän tällä hetkellä on, miten kohtaa elämän iloineen ja haasteineen.

Elämäni suurin oppikoulu on elämä itse, sen kohtaaminen kunakin hetkenä ainutlaatuisena. Armo riittää, rakkautta riittää. Jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus, lahja.

Haluaisin jokaisen lapseni kokevan ja tuntevan, että jokainen heistä on ollut toivottu ja minulle rakas. He ovat rakkaita edelleen, vaikka en vieläkään osaa sitä aina näyttää, olen edelleen epävarma suhteessa lapsiini. Tunnistan vajavuuteni ja keskeneräisyyteni suhteessa lapsiini. Lasten aikuistuessa äitiys on aina uudelleen hakusessa. Mikä on sopiva läheisyys, mikä sopiva etäisyys. Mikä tuntuu kullekin sopivalta? Saanko elää omaa elämääni ja ajatella vain itseäni? Tarvitseeko minun olla aina saatavilla? Milloin olen liikaa, milloin liian vähän? Tarvitaanko minua vielä? Riittääkö se, että olen oma itseni, yrittämättä olla muuta kuin olen? Riittääkö se lapsilleni?

Jokainen lapsi on tuonut rikkautta elämääni omalla olemassaolollaan ja persoonallaan. Haluan tietää miten lapseni voivat ja olla mukana heidän elämässään ja arjessaan omalla tavallani ja lapsiani kuullen ja kuunnellen.

Ilman lapsiani en olisi ehkä koskaan päässyt oppimaan elämästä ja varsinkaan itsestäni niin paljon, mitä nyt tiedän. Ilman lapsia en olisi saanut tietää mitä rakkaus on. En tietäisi millaisia eri tunteita ja vivahteita rakkaus tuo elämään. Lapset ovat minulle lahjoja, joita en ole ansainnut. He ovat olleet parhaita opettajiani elämän oppikoulussa. Rakkaudessa on lupa olla keskeneräinen ja puutteellinen. Rakkaus auttaa kohtaamaan toisemme ihmisinä, ainutlaatuisina ja arvokkaina. Rakkaudessa ei ole arvojärjestyksiä. Rakkaus on se, mitä jää, kun kaikki muu häviää.

Oma äitini, haluan kiittää sinua elämästä ja kaikesta mitä olen oppinut suhteessamme. Ymmärrän, että sinussa on muitakin tarinoita kuin omani. Ymmärrän, että sinussa on paljon ulottuvuuksia, vahvuutta ja kauneutta, josta en tiedä mitään. En tiedä kipujasi. En surujesi syvyyttä. Ymmärrän, etten tunne sinusta kuin pienen ohuen siivun, senkin näen samentuneen kelmun takaa. Rakkaus on joskus myös syvää surua, kipua ja suhteen hyväksymistä sellaisenaan, ilman yhtään vaatimusta. Rakkaus on anteeksiantoa ja myötätuntoa elämää ja ihmisiä kohtaan
-        Rakkaudella Sini