Valokuvaaja Sini Yrjänän blogi

Äitiyden kipu ja kauneus

5/12/2024

Äitiyden kipu ja kauneus
Millainen äiti olen, millainen olen ollut?

Jos kysyt lapseltani, saat 11 erilaista tarinaa, jotka piirtävät jotain kokemusta ja tunnetta minusta. Luulenpa, että nekin tänään kerrotut tarinat muuttuvat ajan kuluessa muotoaan lasten kasvaessa ja irtautuessa lapsuudenkodistaan ja silloin kun he mahdollisesti kohtaavat kipuja ja ristiriitoja omassa vanhemmuudessaan. Minua tarkastellaan eri tilanteissa uudelleen, suhdetta siihen, mitä olen ollut juuri hänelle, mistä kukin lapsi on jäänyt vaille, mikä on tuottanut kipua ja ristiriitaa ja mikä on ollut hyvää. Suhde jokaiseen lapseen muuttuu minun vanhetessa ja lapsen kasvaessa.

Jos nyt tänään kysyt jokaiselta lapseltani äidistään, saat eri-ikäisten ja eri elämänvaiheessa olevan lapseni kokemuksen, jota hän peilaa tämänhetkisen elämänsä kautta, muistaen sekä huonoja että hyviä asioita minusta. Jokainen lapseni on syntynyt erilaiseen elämänvaiheeseen perheessämme ja kokenut ihan omanlaisensa elämän, vaikka koti on ollut sama, vanhemmat ovat olleet samat, toki alati muuttuvina itsekin, itseään ja paikkaansa hakevina uudenlaisten elämänvaiheiden edessä. Joissain tilanteissa olen ollut omien kipujeni kanssa hukassa itseltäni, yhteys lapsiin on ollut vajaata. Joskus voimavarani ovat suuntautuneet jossain tilanteessa erityisesti sille lapselle, jonka tarvitsevuus on ollut sillä hetkellä suurinta, toisten lasten jäädessä silloin vaille yhteyttä ja kokemusta äidin turvasta ja läsnäolosta heidän tarpeilleen ja tunteilleen. Jokaisella lapsellani on oma temperamenttinsa, oma paikkansa perheyhteisössämme ja siksi hän kokee asiat juuri omalla tavallaan.

Saan kuulla syytöksiäkin murrosikäisiltä ja kodista irtaantuvilta lapsiltani toiminnastani tai laiminlyönneistäni tai siitä, että en ole ottanut kaikkia huomioon samalla tavalla. Tiedän, että olen aiheuttanut epämukavia tunteita ja traumojakin käyttäytymiselläni lapsilleni haluamattani. Lapseni ovat kokeneet pettymyksiä ja hylkäämiskokemuksia suhteessa minuun. En ole ollut aina saatavilla ja läsnä juuri silloin kun lapsi olisi tarvinnut. Viha minua kohtaan on täysin totta lapselleni siinä tilanteessa, kun se nousee pintaan. Vaikka syytökset ja viha ovat tuntuneet vaikeilta ottaa vastaan, ymmärrän, että ilman vihaa ei pääse vapaaksi, ei pääse irti siitä, mikä on vaikuttanut haitallisesti. Ilman vihaa ei voi tehdä rajaa itsensä ja itseään rajoittavan tai kasvunsa tiellä olevan ihmisen tai asian kanssa. Tiedän, että olen ollut kylmä, julma, omiin huoliini uppoutunut ja etäinen haluamattani olla sellainen. Olen ollut äitinä ajoittain huolien ja omien traumojeni sokaisema. Olen itse pelännyt sisälleni tukahdutettua ilmaisematonta vihaa lapsuuden kokemusteni takia. Olen itse kokenut lapsuudessani vihaa aikuisten taholta ymmärtämättä miksi. Oma ja muiden viha on laukaissut minussa turvattomuuden tunteen sekä valtavaa syyllisyyttä. En ole osannut käsitellä sitä tunnetta. Siksi lapseni ovat joskus joutuneet todistamaan paineiden ja väsymysten keskeltä purkautunutta tilanteeseen sopimatonta vihanpurkaustani (yleensä huutamista). Se on varmasti aiheuttanut pelkoa lapsissani, tiedän sen, koska lapseni ovat kertoneet siitä myöhemmin. En ole osannut ilmaista lapsena ja nuorena enkä myöhemminkään oikeutettuakaan vihaani, vaan se on kertynyt ja kätkeytynyt sisääni, mikä on näyttäytynyt minussa suruna ja masennuksena, joskus jopa elämän halun kadottamisena. Se on estänyt yhteyttä läheisiin. Se on estänyt löytämästä minuuteni rajoja, tervettä identiteettiä, eikä kaikki se ole ollut vaikuttamatta siihen, millainen olen ollut ihmissuhteissani, erityisesti näissä läheisimmissä äitinä ja puolisona. Kaikki tuo kipeältä tuntuva on yhtä totta kuin se, että useimmissa tilanteissa olen ollut lapsilleni täysin riittävä, kannustava, lempeä ja rakkauteni lapsiini on näkynyt puutteista huolimatta selkeästi. Olen ollut sekä riittävän hyvä että haitallisesti toimiva äiti.

Olen rakastanut jokaista lastani heti, kun olen tiennyt heidän tulostaan perheeseemme. Olen myös surrut sitä pientä lasta, jonka synnytin kuolleena. Häntäkin rakastin jo kohdussani. Itkin, kun pitelin ja katselin pientä ihmisenalkua elottomana kämmenelläni. Sitä hetkeä en koskaan unohda. Hyvästelin hänet yksin.

Muistan jokaisen lapseni syntymän. Sekin on jokaisen kohdalla mennyt eri tavalla. Minulla on 12 erilaista synnytyskokemusta, hätäsektiosta syöksysynnytykseen ja kaikenlaisia siltä väliltä. On kokemusta käynnistetyistä synnytyksistä ja luonnostaan käynnistyneistä, kivunlievityksestä ja synnytyksistä, joissa olen luottanut kehoni viisauteen ja halunnut antaa kaiken tapahtua ilman yhtäkään perusteltua lääketieteellistä väliintuloa. Muistan erityisenä jokaisen lapseni kohdalla sen ensimmäisen hetken, jolloin sain lapseni lähelleni, syliini. Suhde lapseen on muodostunut jo ennen syntymää, mutta ensikohtaaminen vastasyntyneen kanssa on ollut erityisen koskettava ja pysäyttävä hetki. Sellainen, mikä on valokuvamaisena muistona mielessäni. Miten minulle on uskottu jotain näin arvokasta, näin kaunista? Se hetki on tuntunut selittämättömällä tavalla pyhältä. Jokaisen lapsen syntyessä jotain minussa on muuttunut, jotain vanhaa on kuollut, jotain uutta on syntynyt. Olen tuntenut rakkautta, syvää kiitollisuutta, pienuutta ja avuttomuuttakin.

Olen halunnut katsoa äitinä syyllisyydentunteista ja tuskasta huolimatta peiliin, jota lapseni ovat näyttäneet. Jokainen peili on ollut kirkas ja avoin. Muistan alun, ensikohtaamisemme. Muistan yksittäisiä hetkiä lapseni elämän matkan varrelta. Peileistä on heijastunut lapseni viaton luottamus ja aito rakkaus minua kohtaan ja samanaikaisesti yhä selkeämmin kipeä totuus omasta keskeneräisyydestä, kipukohdista ja puutteista. Olen halunnut olla hyvä äiti omille lapsilleni, koska en saanut itse lapsuuden kokemusteni kautta kokea läheistä, helppoa ja hoitavaa suhdetta omaan äitiin. Äidin ja minun välillä on ollut aina joku kalvo, jota ei ole poistettu, jonka läpi yhteys ei ole voinut virrata aitona ja rehellisenä. Näemme toisemme kuin kalvon läpi, se on minun kokemukseni. Ehkä äitini on tarvinnut sen suojakalvon. Hän saakoon pitää sen.

Luulin tietäväni ainakin sen, millaista äitiyttä en halua jatkaa, mutta en tiennyt millaista on hyvä äitiys. En ole aina tiedostanut omaa traumaani varhaisessa kiintymyssuhteessa traumaksi, toinen trauma on paljastanut myös kiintymyssuhteessa muodostuneen ydintraumani syvyyden. Olen kokenut traumojeni kautta itseni syylliseksi, vääränlaiseksi ja vialliseksi. Ja se on ollut kompastuskiveni. En ole luottanut itseeni. Olen sortunut ajoittain suorittamaan ulkopuolelta annettujen ohjeiden ja ihanteiden kautta tunnollisesti äitiyttä ja kokenut jatkuvaa riittämättömyyttä. Olen lukenut lasten kasvatukseen liittyviä kirjoja ja hyvän vanhemmuuden oppaita ja yrittänyt asiantuntijoiden antaman tiedon avulla toimia oikein. Sydän on kuitenkin yleensä viimein vienyt voiton, kun olen huomannut, että tämä neuvo ei toimi minulla. Rakensin äitiyden alkumetreiltä hauraan identiteettini myyttisen ihanneäitiyden varaan. Yritin kaikkeni, että olisin hyvä äiti, ihanteiden mukainen. Eri tahoilla ja eri aikoina ihanteet vaihtuivat. Kun vertasin itseäni mieleni luomaan ihannekuvaan äidistä, petyin, tunsin syyllisyyttä. Arkitodellisuus paljasti puutteet jaksamisessa ja minuudessa. En osaa. Olen vajaa, olen rikki. Minusta ei ole äidiksi. Koska identiteettini oli rakentunut äitiyden varaan, romahdus olikin suuri, kun aloitin pakon edessä tutustua itseeni. Identiteetti piti rakentaa alusta asti uudelleen ja se ei tapahdu hetkessä. Piti kysyä mistä olen tullut, miksi koen näin ja opetella tuntemaan kuka minä olen ja millainen olen? Kuka olen minuna ilman yhtäkään roolia, yhtäkään odotusta tai leimaa? Olen yrittänyt tehdä korjausliikettä, tutustua itseeni, historiaani ja katkaista sukupolvilta toiselle siirtyneitä tunnetaakkoja ja trauman haamuja monin eri tavoin ja lopulta terapiassa kohtaamalla omat tunteeni, erilaiset ja eriasteiset traumani ja pelkoni. Joskus ajattelin, että tein kaiken tuon liian myöhään. Nyt ajattelen, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen aloittanut oman tonttini raivauksen ja vaikka se jää kesken, seuraavilla sukupolvilla on vähemmän minun taakkojani kannettavana. Vaikka ympärillä olevien ihmisten kärsivällisyys oli koetuksella ja toisilla se loppuikin tuon oman sisäisen kivuliaan toisista liian kauan jatkuneen matkani aikana, koen, että se matka pimeisiin laaksoihin piti tehdä. Ilman tuota matkaa en olisi jaksanut enää. Koin ennen tuota matkaa, että elämä uuvutti minua kovenevilla vaatimuksillaan, kun en tiennyt mitä haluan ja kuka olen. Olin elämässäni hukassa virran vietävissä oleva ajopuu. Matkan jälkeen löytyivät tunteet, värit, sisäinen lapsi, josta sain ottaa vastuun aikuisena itse.

Armoa ja anteeksiantoa on onneksi riittänyt. Kaikki oman vajavuuden ja pimeyden vaikutusten kohtaaminen itsessä on antanut minulle ymmärrystä ja armoa itseäni kohtaan, mutta myös edellisten sukupolvien tekemisille ja tekemättä jättämisille. Olen voinut hyväksyä menneet sellaisina kuin ne ovat minulle näyttäytyneet ja ihmiset sellaisina kuin he ovat. Minun ei tarvitse opettaa ketään, muuttaa ketään, ei vaatia toisilta hyväksyntää, ei rakkautta eikä mitään. Rakkaus ja armo saa näin enemmän tilaa minun elämässä ja ihmissuhteissa. Jokainen on oman aikansa lapsi, monien elämäntapahtumien ja historiansa muovaama, mutta aikuisena kuitenkin vastuussa ensisijaisesti omasta elämästään kaikkine valintoineen. En voi myöskään äitinä elää lasteni puolesta ja ottaa vastuuta jokaisesta heidän valinnastaan. Ja hyvä niin. Jokainen ihmissuhde on omanlainen, lahja jo itsessään. Minun osakseni saa riittää se, että kannan itse omat arpeni, omat tunteeni ja kokemukseni ja annan itse itselleni luvan olla vapaa moniulotteinen tunteva oma itseni. Näin vapautan myös läheiseni ottamaan vastuun omista tunteistaan ja elämästään. Silti tarvitsemme toisiamme. Saamme tarvita ja pyytää apua. Kaikesta ei tarvitse kaiken aikaa selvitä yksin. On hyvä olla vuoroin kannateltavana ja kannattelijana.

Olen siis eri tilanteissa näyttäytynyt eri ihmisille ja eri ihmissuhteissa eri tavoin, myös omille lapsilleni olen voinut olla kaikkea kamalasta ihanaan. Mikä on siis totuus minusta äitinä, mikä on totuus minusta ihmisenä? Se tarinako, mikä muodostuu eri-ikäisten lasteni kertomuksista vai se mitä itse muistan, olen halunnut olla, olen ollut vai mitä itse kerron? Vai annetaanko ulkopuolistenkin kertoa oma näkemyksensä, ammattilaisten kertoa tarinansa minusta tai otetaanko puolisoni näkemys äitiydestäni todesta? Luulenpa että kaikki kertomukset ovat yhtä totta tai yhtä vajaita. Yhdessä ihmisessä on yhtä monta tarinaa kuin on ihmissuhdettakin. Näkökulmasta riippuen tarinan voi kertoa hyvin monella tavalla. Jotain voi myös jättää kertomatta tietoisesti tai tietämättään. Yhdessä ihmisessä on kaikki eletyn elämän kerrokset, joko sulassa sovussa keskenään tai sikin sokin sekaisin, osa lukkojen takana piilossa tiedostamattomana vaikuttaen silti siihen mitä hän tällä hetkellä on, miten kohtaa elämän iloineen ja haasteineen.

Elämäni suurin oppikoulu on elämä itse, sen kohtaaminen kunakin hetkenä ainutlaatuisena. Armo riittää, rakkautta riittää. Jokainen päivä on uusi alku, uusi mahdollisuus, lahja.

Haluaisin jokaisen lapseni kokevan ja tuntevan, että jokainen heistä on ollut toivottu ja minulle rakas. He ovat rakkaita edelleen, vaikka en vieläkään osaa sitä aina näyttää, olen edelleen epävarma suhteessa lapsiini. Tunnistan vajavuuteni ja keskeneräisyyteni suhteessa lapsiini. Lasten aikuistuessa äitiys on aina uudelleen hakusessa. Mikä on sopiva läheisyys, mikä sopiva etäisyys. Mikä tuntuu kullekin sopivalta? Saanko elää omaa elämääni ja ajatella vain itseäni? Tarvitseeko minun olla aina saatavilla? Milloin olen liikaa, milloin liian vähän? Tarvitaanko minua vielä? Riittääkö se, että olen oma itseni, yrittämättä olla muuta kuin olen? Riittääkö se lapsilleni?

Jokainen lapsi on tuonut rikkautta elämääni omalla olemassaolollaan ja persoonallaan. Haluan tietää miten lapseni voivat ja olla mukana heidän elämässään ja arjessaan omalla tavallani ja lapsiani kuullen ja kuunnellen.

Ilman lapsiani en olisi ehkä koskaan päässyt oppimaan elämästä ja varsinkaan itsestäni niin paljon, mitä nyt tiedän. Ilman lapsia en olisi saanut tietää mitä rakkaus on. En tietäisi millaisia eri tunteita ja vivahteita rakkaus tuo elämään. Lapset ovat minulle lahjoja, joita en ole ansainnut. He ovat olleet parhaita opettajiani elämän oppikoulussa. Rakkaudessa on lupa olla keskeneräinen ja puutteellinen. Rakkaus auttaa kohtaamaan toisemme ihmisinä, ainutlaatuisina ja arvokkaina. Rakkaudessa ei ole arvojärjestyksiä. Rakkaus on se, mitä jää, kun kaikki muu häviää.

Oma äitini, haluan kiittää sinua elämästä ja kaikesta mitä olen oppinut suhteessamme. Ymmärrän, että sinussa on muitakin tarinoita kuin omani. Ymmärrän, että sinussa on paljon ulottuvuuksia, vahvuutta ja kauneutta, josta en tiedä mitään. En tiedä kipujasi. En surujesi syvyyttä. Ymmärrän, etten tunne sinusta kuin pienen ohuen siivun, senkin näen samentuneen kelmun takaa. Rakkaus on joskus myös syvää surua, kipua ja suhteen hyväksymistä sellaisenaan, ilman yhtään vaatimusta. Rakkaus on anteeksiantoa ja myötätuntoa elämää ja ihmisiä kohtaan
- Rakkaudella Sini

Luovaa luontokuvausta

1/7/2019

0 Comments

Luovaa luontokuvausta talvella

Talvella valoisaa aikaa on vähän. Pakkasella on kaunista, mutta kylmää. Mitä voisin kuvata ja miten?
Luova luontokuvaus on mielenkiintoinen ja koukuttava harrastus. Siinä yhdistyvät ulkoilu, luonnon kauneuden ihasteleminen, visuaalisen ilmaisun kehittäminen ja valokuvausharrastus. Luova luontokuvaus on kiehtovaa. Siinä ei pyritä välttämättä kuvaamaan luontoa perinteisellä tavalla, vaan opetellaan näkemään tuttuja ja tavallisia asioita toisin. Kuviin voi valita erilaisia näkökulmia. Luova kuvaaja katsoo luontoa etsien luonnosta visuaalisia elementtejä, joista rajaamalla ja katsomalla oikeasta kuvakulmasta voi muodostaa taideteoksen.

Taiteelliset kuvatkaan eivät silti synny tuosta vaan, ilman oman kameransa tuntemista ja tekniikan hallintaa. Kameraa on kuin sivellin taidemaalarille. Oikean valotusajan ja aukon valinnalla on vaikutusta kuvan sisältöön ja visuaaliseen ilmeeseen. Toisaalta hyviä taidekuvia voi saada myös kännykän kameralla, on kuitenkin tunnettava kameransa ja sen mahdollisuudet rajoitteineen. Tekniikan lisäksi tarvitaan ”silmää”, mikä ei ole sen mystisempi asia kuin sommittelun perusasioiden hallinta. Visuaalista silmää, sommittelutaitoja ja kameran tekniikkaa voi opetella. Mikään niistä ei ole salatiedettä, joita vain harvat voivat oppia.

Kuvankäsittelyllä voidaan vielä säätää valmista kuvaa sävyjen ja kontrastin säädöillä ja näin voi tuoda esiin omaa näkemystään. Luovassa luontokuvauksessa on enemmän mahdollisuuksia itsensä, tunnelmien tai taiteellisten näkemystensä esittämiseen kuin esittävässä maisemakuvauksessa.

Mistä saisin kuvauskohteita? Mitä kannattaa kuvata? Tämän viikon teema voisi olla vaikkapa erilaiset pinnat. Miten kuvata pintoja? Mistä niitä löytää? Mitä kannattaa ottaa huomioon?
Talvisessa maisemassa on vähän sävyjä, joten luontokuvauksessa on paljon elementtejä graafiseen ilmaisuun. Sävyjen vähyyttä voi häivyttää ja korostaa kuvankäsittelyssä kontrastia lisäämällä. Valon suunta on tärkeä kuvattaessa pintoja. Varjojen ja valoisien kohtien saumoissa on rajapintoja, joista muodostuu kuvioita, pinta saa elävyyttä.
Pintoja voi etsiä puiden rungoista, kivien pinnasta, lumesta, vedestä, jäästä, tiestä, rakennetusta ympäristöstä ja vaikkapa pilviverhosta. Pintoihin tulee erilaisia vivahteita eri vuorokauden aikoina. Kirkkaassa auringonpaisteessa kontrasti on luonnostaan suuri, kun taas pilvisellä säällä pintojen rajat ovat pehmeämpiä. Vesi ja lumi heijastavat valoa. Kaikkia näitä voi katsella ja miettiä. Kannattaa kulkea silmät ja mieli avoimena. Heittäytyminen on sallittua ja kokeileminen ei maksa mitään. Kannattaa kyykistyä, kurotella ja katsella eri suunnista. Saatat alkaa nähdä lähiympäristössäsi ihmeitä, joita et ole ennen tiennyt olevan olemassakaan.

Lumen pintaa iltapäiväauringossa tammikuisena pakkaspäivänä 2019. Kuva otettu Canon järjestelmäkameralla (EOS 5D) Kuva: Sini Yrjänä

Talventörröttäjä kuvattuna lintuperspektiivistä tammikuussa 2019. Kuva otettu HUAWEI kännykkäkameralla. Kuva käsitelty kännykän kuvankäsittelyohjelmalla. Kuvaaja: Sini Yrjänä

0 Comments

Vanhemman puhe

6/3/2018

0 Comments

Ylioppilasjuhla Siikajoen lukio, 2.6.2018, vanhemman puhe, Sini Yrjänä

Arvoisat kohta lakitettavat ylioppilaat, riemuylioppilaat sekä juhlan sankarien läheiset, tänään on aihetta juhlaan.
Lukioaika on takana ja uudet mahdollisuudet ja haasteet odottavat tuossa ihan nurkan takana, lehtiin puhjenneiden koivujen lomassa. Tähän hetkeen ja päivään sisältyy monenlaisia tunteita. On luopumista, toivoa, haikeutta, epävarmuutta, tulevaisuudenhaaveita, rakkautta ehkä suruakin. Tänään saamme kuitenkin iloita yhden merkittävän etapin saavuttamista. Olette jaksaneet tehdä työtä päämääränne eteen vaikeidenkin päivien läpi. Tänään olette ehkä viisaampia tiedollisesti kuin koskaan. Olette juhlanne ansainneet. Me vanhemmat, ystävät ja muut läheiset iloitsemme kanssanne tänään.

Oma lakkiaispäiväni oli ihan vasta, vai oliko? Siitä päivästä on nyt 32 vuotta aikaa. Ehkä täällä mukana olevat riemuylioppilaatkin hämmästelevät ajan kulumista kanssani. Vaikka vuosia ja vuosikymmeniä on kulunut, tämä päivä on jäänyt erityisenä mieleen. Sinä päivänä, siis eilen, tuntui kuin olisin vihdoin vapaa uusine mahdollisuuksineen. Ei enää läksyjä, kirjapinoja, esitelmiä, portfolioita, kokeisiin lukemisia, hereillä pysymisvaikeuksia iltapäivän oppitunneilla, valtavien tietomäärien omaksumista ja kirjoituksiin jännittämistä. Toisaalta tunsin haikeutta hyvästellessäni minulle tärkeiksi tulleita luokkakavereita ja opettajia. Tunsin myös epävarmuutta tulevien tuntemattomien maastojen edessä. Lapsuus oli jäänyt taakse, nuoruus oli muuttumassa aikuisuudeksi. Olin kuin tienhaarassa, hieman pelokkaana, epävarmana ja itseäni etsivänä tietäen, että ihan kaikkea en voi itse valita. Voin yrittää parhaani, miettiä suuntaani ja valita lopulta vain niistä vaihtoehdoista, joita eteeni annetaan ja näytetään.Osaanko, riitänkö, uskallanko lähteä kulkemaan reittiä, jota en vielä tunne? Osaanko valita viisaasti vahingot välttäen?

Nyt te lukio-opintonne päättäneet olette tienhaarassa, teidän mukananne Annika-tyttäreni, jota saattelen haikein mutta luottavaisin mielin omalle polulleen. Saatte uskoa unelmiinne. Saatte tavoitella niitä. Te lähdette kulkemaan polkuanne niillä eväillä mitä olette tähänastisen elämänne aikana ehtineet omaan reppuunne saada. Repussanne on toivottavasti paljon hyviä ja vain vähän huonoja eväitä. Uskaltakaa katsoa niitä kaikkia ja ottakaa voimaksenne kaikki kauniit ja arvokkaat asiat. Vaalikaa niitä. Ottakaa vastuuta vaikeiden ja satuttavien asioiden kohtaamisesta ja hoitamisesta. Kenenkään ei tarvitse selvitä vaikeuksista eikä haastavista elämäntilanteista yksin. On vastuullista pyytää apua. On voimauttavaa tulla kohdatuksi, hoivatuksi ja kuulluksi kaikkine puolineen, myös kipuineen ja haavoineen. Vaikeudet voivat kääntyä näin voimaksenne, jota elämässänne, sen vaihtelevissa kohtaloissa tulette tarvitsemaan.

Ihmisenä elämiseen mahtuu kaikenlaisia tunteita ja elämänvaiheita. Ihmisarvo eikä onnellisuus ole kiinni ulkoisesta menestyksestä. Tärkeimpiä asioita eivät lopulta ole hyvät arvosanat, varallisuus, hyvä opiskelu- tai työpaikka, loistavat suoritukset tai mitkään mitattavissa olevat asiat. Sisäistä rauhaa ei voi saavuttaa rahalla eikä saavutuksilla, vaikka niilläkin on arvonsa. Parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia, kuten vaikkapa rakkaus, unelmointi, lepo, yhdessäolo läheisten kanssa ja sellaisen työn tekeminen josta innostumme yhä uudelleen. Kun voit rauhassa ottaa elämän vastaan juuri sellaisena kuin se kulloinkin on, olet oppinut tien onnellisuuteen. Myrskyisellä säällä tarvitsemme suojaa, sadepäivänä pukeudutaan eri tavalla kuin aurinkoisena päivänä. Voimme välillä epäonnistua, erehtyä ja eksyä polultakin, mutta aina on mahdollista pysähtyä, tarkistaa suuntaa ja palata takaisin omalle, juuri itselleen sopivalle polulle. Kompastuneena saattaa joskus löytää jotain arvokasta, jonka ohi olisi muuten mennyt näkemättä. Tärkeintä ei olekaan vauhti vaan kyky kulkea sydäntään kuunnellen oikeaan suuntaan.
Onnellinen ihminen elää levossa itsensä kanssa. Hän on osaa toimia silloin kun on toiminnan aika ja levähtää, kun on levon aika. Hän kykenee tekemään vaikeanakin päivänä sen, mitä on tehtävissä ja hyväksymään sellaisenaan asiat, joille ei voi mitään. Onnellinen ihminen näkee kauneutta arjessa ja osaa nauttia elämän pienistä hetkistä. Hän kuulee linnunlaulun, näkee luonnon ihmeet ja saa niistä voimaa. Onnellinen se, joka voi elää omana itsenään, juuri sellaisena kuin kulloinkin on, valmiina oppimaan, näkemään ja kuulemaan. Valmiina vastaanottamaan ja antamaan. Onnellisuus on itsensä hyväksymistä ja arvostamista toisia ihmisiä myös arvostaen ja kunnioittaen. Kukaan ei ole juuri kaltaisesi, jokaisella on oma polkunsa ylä- ja alamäkineen. Elämän rikkaus onkin juuri siinä, että me erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset elämme toisten ihmisten rinnalla omine vahvuuksinemme ja puutteinemme. Me tarvitsemme toisiamme. Yhdessä me ihmiset voimme olla kuin kukoistava puutarha, jossa jokaisella kasvilla on oma loistonsa ja tehtävänsä.

Tänään on ilon päivä. Huominen on vielä tuntematon. Kylväkäämme siis ilon ja rakkauden siemeniä voimaksi läheisillemme ja kaikille ihmisille.
Aurinkoisen lämpimät onnitteluni tämän päivän ylioppilaille ja kaikille koulunsa päättäville! Siunausta matkallenne! On juhlan aika.

0 Comments

Valokuvan avulla nähdyksi tuleminen

3/28/2018

Valokuvan avulla nähdyksi tuleminen

Nähdyksi tulemista luonnon helmassa
Eilen pääsin hetkeksi leikkimään kahden tyttären kanssa talviseen metsään. Metsä muuttui taikametsäksi ja sadunhohtoiseksi keijujen ja prinsessojen kohtaamispaikaksi. Ilta-aurinko oli pehmeä utuisen pilviverhon takana. Oli satanut uutta valkeaa pulverilunta. Pakkastakin oli sopivan vähän. Puiden lomassa leikkivät keijut, prinsessat ja lapset käsikädessä. Katseista huokui valoa ja lämpöä. Ilmassa oli heräävän kevään tuntua.

Nähdyksi tuleminen on jokaisen ihmisen perustarve. Jos en tule nähdyksi, en ole olemassa. Lapselle tämä on erityisen tärkeää koko itsetunnon ja identiteetin kehittymisen kannalta. Lapsi muodostaa käsityksensä itsestään läheisten ihmisten kanssa. On tärkeää kuulla paljon arvostavaa, hyväksyvää ja lempeää puhetta, mikä ei kohdistu vain suorituksiin, reippauteen tai toisten miellyttämiseen. Lapsen terveen itsetunnon ja identiteetin kehittymisen kannalta on hyväksi saada kuulla olevansa ihana sellaisenaan, ilman ehtoja tai vaatimuksia.

Voimauttavan kuvauksen avulla voidaan vahvistaa ja korjata lapsen kokemusta arvokkuudestaan
Kuvattavana oleminen on lapsille helppoa ja luonnollista, ellei elämässä ole jo tullut syvästi haavoittavia ja hylkääviä kokemuksia. Lapsen luonnollista nähdyksi tulemisen tarvetta voidaan täyttää kuvauksen avulla. Läheisenä ihmisenä voimme jakaa kuvien avulla lapselle tärkeitä asioita, kuulla hänen ajatuksiaan ja vahvistaa niitä arvokkaita ja kauniita asioita mitä näemme lapsesta kuvissa. Lapsi voi nähdä itsensä arvokkaana. Se mitä kuvataan, on arvokasta. Kuvien avulla tunteille voidaan löytää sanoja ja niitä voidaan käsitellä. Haavoittavia kokemuksia voidaan sanoittaa ja niitä voidaan käsitellä kuvien avulla. Lapsi saa välineitä, joilla haavoittavat kokemukset voidaan kääntää erilaisia kuvia katsoen ja keskustellen voimaksi ja kauneudeksi, osaksi itseä ilman, että se määrittelee koko identiteettiä.

Ihmisen kauneus
Voimauttavassa kuvauksessa pääasia ei ole ulkonainen ”kauneus” tai se miltä näytän, vaan aito, luonnollinen ja sisäinen valo, tunteet ja erilaiset puolet, joita on löydettävissä ihan jokaisesta ihmisestä. Voimauttavassa kuvauksessa tunnelmat, tunteet ja koko olemus ympäristöineen tukevat sitä tarinaa ja voimaa, joka kussakin ihmisessä on ja mitä ihminen itse haluaa uskoa ja vahvistaa.

Arjen haasteet ja ihmissuhteiden voima
Jokaisen ihmisen arkisessa elämässä vuorottelevat kuormittavat ajat, voimavarojen puute ja seesteisemmät ja onnellisemmat vaiheet. Toisinaan arjen kuormittavuus peittää alleen kyvyn nähdä kauneutta ja kiitollisuuden aiheita elämässä. Haasteet kuormittavat myös ihmissuhteita, jotka parhaimmillaan ovat meille voimavarana ja tukena arkisessa elämässä. Kukaan emme jaksa yksin. Kuvien avulla yhteyttä voidaan rakentaa uudelleen. Kuvien avulla voidaan pysähtyä läheisten kanssa näkemään itsessä ja muissa olevaa hyvää ja arvokasta. Meissä jokaisessa ihmisessä ainutlaatuisuudestamme, iästä ja elämäntilanteesta riippumatta on paljon yhteistä. Yhteisillä asioilla voidaan rakentaa yhteyttä, jolloin erilaisuutemme on vahvuutta ja rikkautta.
Minusta tuntuu aina yhtä huikealta saada olla mukana ja tallentaa niitä tunnelmia, mitä kuvattavana oleva itsestään haluaa ja pystyy näyttämään. En ole kuvannut vielä koskaan ketään ihmistä, jonka kanssa en olisi kokenut tuota tunnetta kuvatessani voimauttavalla ajatuksella. Jo itse kuvaustilanne on vuorovaikutustilanne, jossa parhaimmillaan koetaan yhdessä ihmeitä. Kuvaajana toimin hyväksyvänä ja lempeänä peilinä, jonka tehtävä on heijastaa osin kuvattavalta itseltäänkin piilossa olevaa ainutlaatuisuutta.

Talvisen metsän prinsessat
Eilisellä kuvausreissulla minulla oli mukana sisarukset 9 vuotias Eleena ja 14 vuotias Saara. Molemmat ison sisarussarjan keskivaiheilta, jolloin yksilöllinen huomio ja nähdyksi tuleminen ei ole itsestään selvää. Arjessa lapsen ainutlaatuinen olemus saattaa hukkua monenlaisten kiireiden alle. Koin tärkeänä irrottautua hetkeksi arjestani näkemään ja vahvistamaan kauneutta, jota heissä kummassakin on. Leikki ja läsnäolon taito on lapselle luontaista. Lapsi osaa heittäytyä kuvattavaksi ja kuvaustilanteessakin lapsesta löytyy monia erilaisia puolia ja tunnelmia.
Jo valmistautuminen kuvaukseen oli merkityksellistä. Millaiset vaatteet? Millaisena haluan nähdä itseni? Olenko ihana? Kelpaanko?

Kuvauksiin lähdettäessä mielikuvitus saa siivet. Näen maiseman eri tavalla kuin normaalisti. Katson valoja, reittejä, polkuja, puita, piilopaikkoja, riehumispaikkoja. Huomaan, että sekä minuun kuvaajana että kuvattavaan tarttuu ”maagista” tunnelmaa, alamme kokea maisemaa koko olemuksellamme, tuntea kaikilla aisteillamme. Alamme elää tätä hetkeä, arki jää jonnekin taustalle ja voimme olla juuri sellaisina kuin sillä hetkellä olemme. Tämä on ihmeellistä!

”On maaliskuinen metsä
valoisa ja hiljainen.
Kuljen läpi lumisen metsän,
näen polulla keijun,
herkän ja valoisakatseisen.
Hän on ainutlaatuinen,
lapsi niin aito ja suloinen.
Hän kutsuu minut seikkailuun,
sadun ja leikin maailmaan,
jossa puhuvat puut, kivet
ja keijutkin.
On kuin astuisin juhlaan
keskeltä arkisen aherruksen
huoleni kaikki hetkeksi unohtaen.
-Sini 27.3.2018”

Kuvia tältä kuvausreissulta voit katsoa täällä
Tarjoamastani voimauttavan valokuvauksen kuvauspalvelusta lisää täällä

Blogin kirjoittaja

Olen valokuvaaja Sini Yrjänä. Sydäntäni lähellä ovat ihmiset, ihmisten kauneus, voima ja tarinat. Kuvaan mieluiten ihmisiä voimauttavalla ajatuksella. Tämä on oma "nimitykseni" voimauttavaan valokuvaukseen. Olen opiskellut valokuvaajan ammatin (VAT) lisäksi voimauttavan valokuvan menetelmää, joka on antanut minulle näkökulmaa kuvaajantyöhöni. Kuvaan myös autiotaloja, maisemia, maiseman yksityiskohtia, mutta silloinkin kuvaan oikeastaan ihmistä, itseäni ja muita. Minulle kuvien tunnelma ja tarina on tärkeä. Kirjoitan pääasiassa kuvaamiseen liittyvistä asioista, kuvauksesta, valokuvista, valokuvatuotteista.